Nyt stoppi tai oon kohta nisti

Pitkästä aikaa. Kohta on seitsemän viikkoa opiaattiputkea takana, pisin tauko tässä välissä on muistaakseni ollut kolme kokonaista päivää. Olen tässä muutaman viikon jo lopetellut ja välillä "lopetellut." Ei minulle ennen ole tullut tällaisia refloja, ikinä ei ole ollut näin kattavaa peruspakettia: Kylmät väreet ja kuumat aallot, vatsa sekaisin ja kipeä, pahoinvointi, särkevät ja heikot lihakset, ahdistus ja masennus itsetuhoisiin ajatuksiin saakka. Harmittaa olla kipeänä, kun siitä voi syyttää vain itseään, ja kaikkein inhottavinta on se, kun tietää mikä olisi toimiva lääke.

Hetkittäin en tiedä, haluanko vielä edes lopettaa. Pitäisikö vain vetää vielä kuukausi oikein kunnolla, ja sitten kirjoittautua suosiolla vieroitukseen? Saisinpahan kaiken irti ja sitten lopettaisin.

Vai pitäisikö oikeasti lopettaa nyt, ja jäädä 80% ajasta miettimään huumeita. Toleranssi on laskenut, ja olen siitä tavallaan tyytyväinen, mutta pieni ilkeä ääni kuiskailee korvaani, että silloinhan kama toimii paremmin, ja suoneen toimisi paremmin, "yritä nyt noihin olemattoman pieniin ja syvällä oleviin suoniin, kyllä se lopulta onnistuu."

En pidä näistä ajatuksista, ne ahdistavat ja hävettävät minua. Selittelen ja kiertelen, kun kaverit kysyvät tästä käytöstä. He eivät sitä tietenkään arvosta, kukapa arvostaisi. En minäkään. Häpeä on se päällimmäisin tunne, tai no kyllähän kamanhimo on yhtä vahva (en olisi uskonut että jään psyykkiseen koukkuun - vaikka eihän kukaan sitä usko, ennen kuin on kokenut - ei jumalauta miten typerä voi ihminen olla), mutta periaatteessa vähän terveemmistä tunteista syyllisyydentunne on hetkittäin aika voimakas.

Niin, mitäpä tässä sanomaan. En tiedä mitä teen.