Heilurielämän ihme

Olen välillä miettinyt, miksi minulla on tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Geenit ja ympäristötekijät - siinäpä se. En kuitenkaan ymmärrä mikä meni vikaan, kun lähisuvussa ei tätä esiinny. Kaljankittaajia kyllä riittää, ja lapsuudenmuistoista vahvimpiin kuuluu se, kun isä raahasi minua tukasta pitkin lattiaa. En sanoisi sitäkään ihan terveen aikuisen käytökseksi.

Suvussani on siis jotain pientä kummaa, mutta niin on muissakin suvuissa. Itse olen pienestä pitäen ollut jatkuvasti ahdistunut, itkin ja huusin aina kun olisi pitänyt osallistua sosiaaliseen tilanteeseen. Sain tuntikausia kestäviä itkuraivareita, kun selittämätön paha olo valtasi minut. Vanhemmat kyselivät, mikä minua vaivaa, mutta en osannut vastata. Koulunkäynti oli kamalaa, ja myöhemmin sosiaalisten tilanteiden pelko päätyi myös diagnoosiksi mielialahäiriön ohella. Kolmas leima otsassa taas on estynyt persoonallisuus. Se oli kokonaisvaltaisin ja vaikein ongelma lapsuudessa ja nuoruudessa, kunnes kaksikymmentä täytettyäni "vika" alkoi vähitellen korjaantua.

Luulisin, että se jatkuvaa stressiä seurasi lopulta masennus. Muutaman vuoden päästä alkoivat hypomaaniset jaksot. Ne olivat euforisia, kauniita, inspiroivia, energisiä, aggressiivisia, ahdistavia, rasittavia. Se piste, jossa hehkuva hyvä olo vaihtuu äkkiä epämääräiseen dysforiaan ja levottomuuteen, tuntuu aika pitkälti pirilaskuilta.

Viimeisin oli loka- tai marraskuussa, en muista tarkasti. Nyt olo on taas normaalin masentunut, mutta oloa voisi kuvailla siedettäväksi. Olen kaukana siitä tilasta, jossa olin ennen sairaalajaksoa. Tällä hetkellä uskon, että asiat voivat joskus olla paremmin.